Sunday, 10 September 2017

Sumussa tanssimisen taitoa - ajatuksia taiteilijana toimimisesta erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa

Minua kiinnostaa miten tanssitaide ja taiteilijat asettuvat arjen ympäristöihin. Perinteisemmän taidekontekstin ulkopuolella toimiminen saattaa usein viedä tilanteisiin ja kohtaamisiin, joissa kellään ei ole valmiita taiteellisen työskentelyn ja yhteistyön toimintamalleja tai rakenteita, joihin nojata tai joita seurata. 

Taiteilijan /ryhmän on luotava itse toimintamallinsa ja samalla avauduttava yhteistyölle ja vuoropuhelulle muiden projektissa mukana olevien kanssa. Erilaisissa konteksteissa toimiminen nostaa esille monia käytännön kysymyksiä.  Esimerkiksi kun puhutaan yhdessä tekemisestä on niin ketkä silloin tekevät yhdessä? On taiteilija/t ja projektin osallistujat (jos kyseessä on projekti, johon osallistutaan). Onko muita tai ketä muita on? Ketkä kaikki mahdollistavat juuri tämän projektin tapahtumisen?  Miten alueen muut toimijat ovat mukana tai vaikuttavat? Entä ne kaikki muut alueella olevat, jotka tavalla tai toisella ovat mahdollisesti projektin vaikutuspiirissä, jopa haluamattaankin tai vahingossa ohikulkijoina tms.? Huomaanko taiteilijana kaiken sen avun ja tuen jota projekti saa erilaisin tavoin? Osaanko pyytää apua tai tukea, jos sitä ei ole tai sitä tarvitaan? (Herkistynkö, häiritsenkö, höösäänkö...)

Suunnitelman ja käytännön toteutuksen (ja mitä kaikkea näiden välillä tai välissä tapahtuu) kanssa eläminen ja tekeminen on aina omanlaisensa seikkailu. Miten päästää irti paperille kirjoitetusta, edetä sanoista tekoihin ja olla silti “hyvällä tavalla suunnitelmallinen”.

Tärkeänä painotuksena on usein, että taiteilija ei etukäteen päättäisi osallistujien puolesta mitä tehdään  - on mentävä paikan päälle ja kysyttävä mitä halutaan -  ja toimittava näiden vastausten pohjalta. Ajatus on hyvä ja auttaa purkamaan mahdollisia hierarkkisia asetelmia ja ylhäältäpäin ohjailua. Stereotypinen oletus siitä, että taiteilija tulee, kaataa tietoa ja sivistystä, luovuutta ja merkityksiä passiiviseen osallistuja-vastaanottajaan on ärsyttävä ja ylimielinen.


Mielessäni pyörii silti kysymyksiä  liittyen käytäntöihin sekä taiteilijoiden osaamiseen ja ammattitaitoon. Mitä jos yhteisöön/yhteisön luo tuleva taiteilija kuitenkin ehdottaisi ideoitaan tai toimintatapoja ja saisi ihmiset osallistumaan?  Mitä, jos taiteilija tekee ja osaa jotain muuta kuin mitä yhteisön jäsenet ovat ennen nähneet tai tehneet. Tässä tarkoitan sitä, että on paljon asioita,  joihin en esimerkiksi itse ole perehtynyt syvällisemmin. Kun joku asiaan perehtynyt esittelee minulle ideoitaan ja löydöksiään, saatan vaikuttua/inspiroitua ja intoutua tekemään jotain tavalla, joka on minulle täysin uutta ja voin ehkä  nauttiakin siitä. Jos en olisi nähnyt tai kuullut näitä esiteltyjä ideoita ja löydöksiä, minulla ei ehkä olisi tullut uusia kokemuksia tai näkökulmia. 
Taiteilijalta yhä vaaditaan halua jakaa, osallistua ja hereillä olemista - välittömyyttä. Pohdiskelu yhdenvertaisuudesta, yhdessä tekemisestä, eri rooleista, monenlaisista osaamisista, vuoropuhelusta ja jakamisesta on jatkuvasti tarpeen. 
On paljon asioita, joiden suhteen on/olisi hyvä olla tiedostava ja herkkä. On tärkeää yksittäisenä taiteilijana tiedostaa miten monenlaisuus ja moniarvoisuus todentuvat omissa teoissa ja kohtaamisissa.
Tärkeää on myös huomioida minkälaisia mittareita ja puhetapoja taide-organisaatiot, eri tilaajat, rahoittajat ja yhteistyökumppanit käyttävät taideprojektien toteutumisen,  onnistumisen tai epäonnistumisen ym. lukemisessa. Miten organisaatiot ja eri toimijat kuuntelevat osallistujia, taiteilijoita tai lukevat taiteen tapahtumisia? Ovatko organisaatioiden, tilaajien, rahoittajien, toimijoiden mittarit ja puhetavat aina samat ja mitä niillä vahvistetaan? Tiedostanko taiteilijana omat puhetapani ja omat odotukseni suhteessa ulkopuolelta tuleviin odotuksiin? 

Taide tarjoaa mahdollisuuksia niin tuntemattoman kuin tutun kohtaamiseen ja sietämiseen. Valmiita vastauksia ei ole. On hankalaa jos osallistujien tai yhteistyökumppanien ennakkokäsitykset tai odotukset yhdessä toteutettavasta projektista ovat niin vahvoja, että ne määrittävät tekemistä jo etukäteen. Hankalaa on myös se, jos taiteilijana olen määrittänyt alueen ja osallistujaryhmän etukäteen (ja ylhäältä päin) tietynlaiseksi esim. syrjäytyneet, keski-ikäiset...

“Eyes see what they are used to see” - miten nykytaide, nykytanssi ja esitystaide sitten elävät taidekentän ulkopuolella. Nykytaiteilijana saatan joskus kokea hetkittäistä avuttomuutta siitä, jos esille tulevat halut, odotukset ja ajatukset projektiin liittyen saattavat poiketa paljonkin omistani ja koen olevani väärä ihminen toteuttamaan haluttua. Miten pysyä avoimena tai olla silti lupaamatta liikoja ja tekemättä täysin itseä ja omia taitoja vastaan? 

Sunday, 2 October 2016

Vuorovaikutuksellisesta koreografiaprosessista ja mitä siitä välittyi

Perässä oleva kirjoitus on osa Pia Lindyn, Ulla Kalhan (os. Halonen), Tarja Kinnusen ja Mirjam Takalan kirjoittamaa artikkelia, joka julkaistiin Kirjoituksia koreografiasta, Tanssintutkimuksen vuosikirjassa 2 vuonna 1998. Kirjan toimittivat Aino Sarje, Ulla Kalha (silloin Halonen) ja Päivi Pakkanen ja se oli Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 24. 

Lukiessani kirjoittamaani näin parisenkymmentä vuotta myöhemmin, huomaan yhä olevani innostunut taiteilijan ja yleisön, vuoropuhelun, osallistumisen ja kohtaamisen pohdiskeluista. Oikeastaan kaikki pohjaa näihin pohdintoihin. Toki paljon on ehtinyt tapahtua viimeisen kahden vuosikymmenen aikana niin omassa työssä, taiteen kentällä kuin yhteiskunnassakin. 
Julkaisen nyt tämän oman osani artikkelia sellaisenaan kuin se oli vuonna 1998. Tulen palaamaan näihin ajatuksiin myöhemmissä kirjoituksissani, myös niihin asioihin, jotka ovat muuttuneet.  


Neitiheinä, kun tuuli kääntyy niin heinä kääntyy - eli mitä vuorovaikutuksellinen koreografiaprosessi opetti taiteilijalle, katsojille ja tutkijalle?

“Neitiheinä, kun tuuli kääntyy niin heinä kääntyy” oli paitsi esitysten sarja, myös pienimuotoinen tutkimus. Kokeemme koostui kahdeksasta, kahden viikon aikana esitetystä soolosta, joista kutakin seurasi yleisökeskustelu. Yleisö sai keskustelun aikana antaa palautetta koreografi/tanssija Pia Lindylle, kysyä mitä mieleen juolahti ja antaa myös ehdotuksia siitä, kuinka esitystä voisi muuttaa seuraavaksi kerraksi.

Neitiheinää esitettiin Helsigin Kaapelitehtaalla 13.-25.11. 1997 (ja myöhemmin esityksiä jatkettiin Lahdessa 10.5., 17.5.,2.-3.10. 19989.  Marraskuinen tapahtuma oli Zodiak -Uuden tanssin keskuksen tuotantoa ja Suomen kulttuurirahaston tukema. Valot hoiti Timo Varonen, muusta avusta ja videotallennuksista vastasivat Sari Antikainen, Ritva Heikkinen (YLE), Veli-Pekka Savonen ja Lena Seraphin.

Pia Lindy:
Mitä taiteilija kysyi ja keksi?

Teoksen synnystä ja vuorovaikutuksen tuotteista

Alunperin olin suunnittelemassa koko illan sooloteosta, jonka ensimmäinen osa kertoisi lapsuudesta ja kasvamisesta, ja toinen osa nuoresta naisesta ja päättämättömyydestä. Mietin kovasti miten tuoda esille päättämättömyys, joka minulle tarkoittaa paljolti mielistelyn tarvetta ja toisten ihmisten mielipiteiden kuuntelemisen halua/pakkoa.  Samoihin aikoihin suunnittelin projektia, jossa yrittäisin saada aikaan keskustelua itseni ja yleisön välillä, sellaista, jossa muuttaisin esitystäni katsojien palautteen mukaan, siis tottelisin. Meni jonkin aikaa kunnes tajusin, että juuri tämä yleisön palautteen ja muutosehdotusten kuunteleminen oli nimenomaan se toinen osio soololleni, soolo päättämättömyydestä. Näin syntyi Neitiheinä, kun tuuli kääntyy niin heinä kääntyy. 
Mitä tapahtuu, kun tekee mitä käsketään? Halusin ironisoida tarvettani miellyttää kaikkia. Halusin nähdä miten omat kompositionaaliset päätökseni muuttuisivat yleisön pyynnöstä ja sen, mitä yleisö oikein haluaa. Halusin kuulla mitä ihmiset puhuvat tanssista. Samalla halusin tutkia henkilökohtaisuuden merkityksiä: miltä tuntuu altistaa itsensä yleisön eteen välittömästi kritisoitavaksi? Miten yleisö suhtautuu tällaiseen työskentelyyn? Muistan vielä, miten opiskeluaikanani keskustelimme yleisöstä? Yleisö oli abstrakti käsite, josta puhuttiin kuin kaukaisesta vieraasta, jota oli hankala saada kylään ja etenkin viihtymään. Omaa suhdettani yleisöön olin alkanut käsitellä vuodesta 1994 lähtien: tuolloin aloin kutsua ihmisiä katsomaan soolojeni läpimenoja harjoitustilanteissa ja kuuntelin heidän palautettaan. Tuntui mielekkäältä toteuttaa yleisökeskustelua sisältävä projekti Suomessa: olin palannut takaisin kuuden vuoden Amsterdamissa viettämäni vuoden jälkeen.
Käsittelin “alkuperäisessä” Neitiheinä-teoksessa (siis marraskuun tapahtuman ensiversiossa) omaa kasvuani, suhdettani parinkymmenen vuoden takaisiin muistoihini lapsuudestani ja miten tyttöjä kasvatettiin. Teokseen kuului esineitä: vanhanaikainen hattu, ruohorypäs, vaaleanpunainen My little pony, tuoli ja pieni, kannettava nauhuri. Kasetin teksti sisälsi muistoja, jotka purkautuivat ulos hetkittäin. Kannoin nauhuria mukanani laittaen kasettia päälle ja pois esityksen aikana. Kokonaisuus syntyi yhdessä esineiden, tekstin, liikkeiden, valojen ja musiikin kanssa työskentelystä.
Ajattelin, että vuorovaikutuksella tuli olla ehdot. Päätin ottaa jokaiseen esitykseen pääsääntöisesti kolme yleisöltö tullutta muutosehdotusta. Ehdotukset, jotka olivat keskenään vastakkaisia, kumosivat toinen toisensa, niitä en huomioinut. Kaikista muista ehdotuksista valitsin kolme lähinnä omien mieltymysteni mukaisesti ja joskus valitsin tietoisesti juuri sellaisia ehdotuksia, joista itse pidin vähiten. Osa yleisön ehdotuksista oli impulsiivisia heittoja, “haluja” tyyliin: “haluaisin yhden blackoutin enemmän”. Prosessin edetessä taas yleisön aktiivijäsenillä alkoi selvästi olla omia mieltymyksiä siitä, minkälainen kokonaisuuden olisi pitänyt olla. Esimerkiksi ehdotettiin, että jokainen kohtaus voisi tapahtua erilaisessa valaistuksessa eli ne olisivat omia “valotilanteitaan”. Tällöin muutosehdotuksista tuli myös vaikeammin toteutettavia. Osa muutoksista karsiutuikin teknisen hankaluuden ja aikapulan takia. Joskus otin ehdotuksen huomioon, mutta muovasin sitä. Esimerkiksi viidennen esityksen jälkeen aloimme keskustella puvustuksesta, en kuitenkaan ryhtynyt vuokraamaan “Brigitte Bardot”-mekkoa vaan vaihdoin punaisen paidan päälle ja kultahousut jalkaan. 
Näin jälkeen päin ajattellessani huomaan, että kahdeksan esityksen sarja oli jakautunut kolmeen vaiheeseen: lähtöteos, hajonneet versiot ja lopputeos. Nauhuri oli jäänyt pois kolmannen esityksen jälkeen. Tekstin poistuttua teos oli saanut uuden elämän. Esineet viittasivat yhä osittain menneisyyteen, mutta muuten teoksesta alkoi tulla vihjailevampi. Kokonaisuus alkoi koostua osioista, joita aloin/aloimme siirrellä eri järjestykseen. Minä ja yleisö olimme siis nyt teoksen koreografi: me vaihdoimme alun ja lopun paikkaa, soitimme musiikkia eri kohdissa kuin aikaisemmin, lisäksi muutimme, lisäsimme ja poistimme esineisiin liittyneitä kohtauksia. Ensimmäisten esitysten sermikulissit ja teatterivalot pelkistyivät kolmannessa esityksessä alastomaksi valkoiseksi tilaksi, ja sittemmin etenimme erilaisiin kokeiluihin: käytimme tilaa ja valoja muuttuvina elementteinä. Yleensä improvisoin siirtyessäni osiosta toiseen ja esittäessäni uutta liikemateriaalia (esiintymistilanteessa). Improvisoin myös vanhalla materiaalilla. Toteutuneet muutokset vaihtelivat pienistä suuriin. Sisällöllisesti pienikin muutos saattoi olla merkittävä, vaikka olikin helposti toteutettava: esimerkiksi ruohoa nyppiessäni kävelin aluksi takaperin, myöhemmin etuperin - ja kohtauksen vaikutus osoittautui aivan uudeksi.
Jokaisen esityksen jälkeen Ulla avasi keskustelun kysymällä katsojien ajatuksia juuri sillä hetkellä. Avatessaan suunsa moni katsoja altisti itsensä esiintymistilanteeseen. Jokainen katsoja esiintyi jakaessaan tuntojaan, mielikuviaan ja mielenmaisemiaan. Keskusteluissa tuli selvästi esille miten näkemykset samasta esityksestä ja kohtauksesta saattoivat olla täysin ristiriitaisia tai päinvastaisia. Teoksessani käsiteltiin henkilökohtaisia asioita. Niinpä keskustelijatkin kykenivät/joutuivat kääntymään itseensä ja tulkitsemaan omia näkemyksiään ja ajatuksiaan melko henkilökohtaisella tasolla.

Mitä prosessityöskentelystä voi oppia?

Kun aloin luopua teoksen alkuperäisestä muodosta, kun vihdoin uskalsin päästää prosessin käyntiin, oli se kuin sukeltamista mustaan veteen - vaikka pelkäänkin vettä. Kuuliaisesti ylläpidin pyrkimystäni päästä toiseen rantaan - näyttää heille teos, jossa on alku, keskiosa ja loppu. Nyt kritisoin tapahtunutta: jos kyseessä on prosessinomainen työskentely, miksi pyrin tekemään “kokonaisen teoksen” jokainen ilta? Miksi en esittänyt jotakin osiota viisi kertaa ja pyytänyt yleisöä lavalle tekemään jotakin muuta samaan aikaan? Miksi en esittänyt jonakin iltana kymmentä erilaista lyhytversiota ja aina välillä kuunnellut palautetta?Käytin lopulta hyvin pientä osaa niistä mahdollisuuksista, joita tällainen työskentelymuoto tarjoaa. Rajoja on toki luotava, mutta ajatus teoksesta - lopputuloksesta - jossa on oltava alku, keskiosa ja loppu kahlitsi minua esitysillasta toiseen.
Projektin edetessä aloni huomata väsyväni muutosehdotuksiin: edellistenkään iltojen muutokset eivät olleet vielä täysin istuneet paikoilleen teoksessa. Usein esityksen aikana mietin ja muistelin mitä tulee seuraavaksi: oli hankalaa olla fyysisesti läsnä esiintymistilanteessa ja samalla ohjata teosta uusine muutoksineen. Yhtä vaikeaa oli siirtyä esiintyjän/tekijän elämyksellisesltä tasolta keskustelijaksi , ikäänkuin ulkopuoliselle tasolle. Näiden tasojen välillä tasapainottelu jäi välillä itselleni kuin harmaaksi maisemaksi, jossa kääntyilin suuntaan jos toiseen - tosin, juuri nämä ongelmat tuntuvat tässä prosessissa opettaneen eniten.
Yleisökeskustelu opetti, että katsojille voi antaa fyysisen kokemuksen. Vaikka katsojien tulkinnat olivat usein psykologisia, visuaalisia ja kompositionaalisia, poikkeuksiakin oli. Esimerkiksi eräänä iltana pyrörimiseni oli raskasta ja sai ainakin yhden katsojan kokemaan olonsa raskaaksi, suorastaan ahdistuneeksi, vaikka yleensä pyöriminen liikkeenä oli katsojalle keventävä kokemus. Joinakin iltoina en hengittänyt vapaasti esityksen aikana ja se huomattiin: jotkut katsojatkin tunsivat jäykistyvänsä. Huomaan esiintyjänä olleeni sokea omille fyysisille tuntemuksilleni, ja sille, että olen samalla sulkenut fyysisyyden tuntemuksia myös katsojilta. Esimerkiksi hieroessani sormiani yhteen, en ole tuntenut miltä se oikeasti tuntuu vaan olen suorittanut teon automaattisesti - ja samalla sormien hieronta on liukunut ohi merkityksettömänä niin itselleni kuin muillekin. Juuri fyysisyyttä syventääkseni pidentäisin nyt esitysten välistä aikaa moninkertaisesti ja valitsisin ohjaajan, joka auttaisi muutosten valinnassa. Seuraavaa projektia ajatellen haluaisin etsiä ja tutkia mahdollisuuksia fyysisen läsnäolon ja liikkeen kannalta. Kuinka pystyä olemaan läsnä esiintyjänä muutosten ristitulessa? Kuinka olisi mahdollista pysyä fyysisenä, antaa liikkeen kantaa (juonenkertomisen ja sisällön painottamisen sijaan)?
Kaiken kaikkiaan prosessinomaisen tekemisen esittäminen on vähäistä suhteessa tämänhetkiseen tanssiesitysten tarjonnan määrään: “keskeneräistä” ei näytetä. Yleisö osoitti kuitenkin valmiutensa ja halukkuutensa ottaa osaa keskusteluun ja seurata teosta, joka ei ollut “koskaan valmis”. Lyhyen Suomesssa oloni aikana olen huomannut kaipaavani yleisönä - ja myös kollegana - esiintymistilanteita, joissa taiteilijat näyttäisivät vielä työn alla olevia teoksiaan ja keskustelevat niistä. Tämä antaisi yleisölle mahdollisuuden katsoa tanssia eri näkökulmista. Pienimuotoisten tai keskeneräisten teosten näyttäminen koetaan Suomessa opiskelijoiden ja nuorten tulokkaiden (joihin lasken itsenikin) töiden esittelyksi. Työssään pidemmälle edenneiden taiteilijoiden työprosessin seuraaminen olisi kuitenkin antoisaa niin muille tanssitaiteilijoille kuin suurelle yleisöllekin. Jo kypsien taiteilijoiden puhe tanssista omien teostensa valossa, laajentaisi tanssin ymmärtämystä, (tästä hyvä esimerkki mm. Riitta Pasanen-Willbergin lisensiaatintyöhön kuulunut, koreografista prosessia kuvannut työnäyte Sivuaskel-festivaalilla 1996). Valmiiksi kutsumamme teokset saattaisivat myös tulla “yhä valmiimmiksi”. Kaiken kaikkiaan haluan kyseenalaistaa tarpeen/i tehdä aina valmiita teoksia. Valmiin teoksen kyseenalaistaminen on johtanut minua myös kyselemään: kuka/mikä kontrolloi minun taiteellista tekemistäni tässä yhteiskunnassa? Kuka määrää tanssin arvot ja arvon?


Pia Lindy (elo-syyskuu 1998).

Monday, 8 August 2016

Ajatuksia vertaistuesta - välittämisestä taiteen tekijöiden ja toimijoiden välillä

Palasin lukemaan keväällä 2016 kokoamaani listaa ajatuksista liittyen ammattilaisten vertaistukeen. Päätin julkaista listan myös tässä blogissa - taiteen tekijöiden ja toimijoiden välinen keskinäinen vuorovaikutus, kommunikaatio ja välittäminen on merkittävä osa isompaa kokonaisuutta.

Esittelin näitä omista kokemuksista ja muiden tekijöiden kanssa erilaisissa tapaamisissa käytyjen keskustelujen pohjalta heränneitä ajatuksia Yhteisö tanssii ry:n, Itäisen tanssin aluekeskuksen ja Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n yhdessä järjestämässä tapaamisessa Joensuun taidekeskus Ahjossa keskiviikkona 27.4.2016. 

Näkökulmia Yhteisötanssiin -tapaaminen Joensuussa Taidekeskus Ahjossa ke 27.4.2016

Pia Lindy: Kohtaamisen merkityksestä - ajatuksia ammattilaisten vertaistuesta ja verkostoista  

muistilista, joka toimi alustukseni pohjana: 

Jo pieni joukko on iso tuki -  ei ole mitään väliä tuleeko paikalle 2 henkilöä vai 20 (yli 20 on itse asiassa aika hankala keskustelun kannalta)
Kahvittelua ja keskustelua - aikaa ja tilaa kertoa omista töistä ja kuunnella tois(t)en. 
Tsemppaus ja jakaminen, murheet, ilot, onnistumiset, kysymykset, orastavat ideat ym.
Tullaan helposti kysymyksiin taiteilijan hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Kuulumisen tunne 
1. erityisesti jos kokee työnkuvansa kovin erilaiseksi tai 
2. on persoonallisuudeltaan sellainen ei niin helposti ryhmäytyvä 
3. on pätkätyöläinen, vaihtaa projektista ja työryhmästä toiseen
4. tai jotain muuta

Mitä puhutaan, mistä ja miten? Verkottumisen ja kohtaamisen laatu
Monien tekijöiden tunteminen - toisten tarpeiden ja osaamisen tietäminen - tiedon ja työn jakamisen lisääntyminen.
Voiko taiteen kilpailua - toimijoiden välistä kilpailua välttää - sen sijalle tasa-arvoisuutta, tietynlaisten arvojärjestelmien, odotusten, oletusten, normien ja hierarkioiden purkua.

Erilaiset tekijyydet synnyttävät erilaisia tekoja!
On hyvä, että eri ikäiset ammattilaiset ja muut toimijat löytävät ja syventävät yhteistyön tapoja.
Miten tekijä kuvaa kokemustaan ja työnkuvaansa tai kertoo/kuuntelee toisten puheita/kokemuksia.
Vertailu on mahdotonta ja usein niin turhaa, musertavaakin. 

On mahdollista ottaa inhimillisyys nimittäjäksi - ihmisillä on kyky asettua toisten asemaan ja pohtia asioita, kokemuksia, jotka eivät ole identtisiä omien asioiden ja kokemusten kanssa. 
Osallistumisen ammattilaisuus on myös tämän harjoittamista!

Miten tietoa jaetaan, miten tietoa omitaan, miten tietoa tuetaan jne?
Onko koskaan valmis, tarpeeksi koulutettu, tarpeeksi kokenut, tarpeeksi tietävä, tarpeeksi taitava? 
Oman ja toisen osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen. 
Voisiko vertaistuki olla vahvistava tekijä? 
Kriittistäkin keskustelua ja keskeneräisyyden hyväksymistä!

Kaikkia projekteja ei voi esittää kirkkaina ja selkeinä kokonaisuuksina tai lineaarisina jatkumoina - kaikesta ei voi tuottaa huipputason dokumentaatioita ja jaettuja yhteisiä kokemuksia. Se ei mitenkään tarkoita etteivätkö nämä projektit olisi olleet merkittäviä ja tärkeitä.



Minkälaisia ovat luovat prosessit? Onko prosessi aina samanlainen? Onnistuuko, jos luo yhdenlaisen käytännön, jota sitten aina toteuttaa? Viekö tämä tie Roomaan? Vai Raumalle? Minne haluan mennä tai joku muu? Tarvitaanko halua? Tarvitaanko suunta? Miten puhua tästä?

Friday, 17 June 2016

Jotain ajatuksia vapauden rajoittamisesta ja paljon kysymyksiä

Tällä hetkellä työskentelen yhdessä erään toisen taiteilijan kanssa monivuotisessa improvisaatioon syventyvässä projektissa.  Improvisoidessa ja taiteellisten prosessien aikana tunnistan sukeltelevani ideoiden, näkyjen, kokemusten tuntemattomissa ja hahmottomissakin kerroksissa - eri hetkinä syntyy ja artikuloituu erilaisia muotoja ja rakennelmia - liikkeinä, ääninä, sanoina, mielikuvina. Kokemuksesta jää aina jotain artikuloimatta, ilman muotoa - tuntemattomaksi. Jotain voi myös purkautua, muuttua, yllättää - tekoina, ideoina, suunnitelmina ja muistoina. 
Kaikkea ei voi millään vangita tai valjastaa.  
Kaikki ei tule näkyville samalla hetkellä.

 Alkuvuodesta luin Ruth Firstin kirjan 118 days, joka on hänen ajatuksistaan ja kokemuksistaan vankilassa eristyksessä olemisesta 1960-luvulla.  Ruth First oli yksi Etelä-Afrikan Apartheidin vastustajista. Kirja sai minut miettimään vankilaa ja vapauden rajoittamista. Mitä ihmiselle tapahtuu vankeudessa - hänen kokemiselleen ja kokemuksilleeen? Muistan lukeneeni Vaclav Havelin kirjeitä vankilasta vaimolleen Olgalle ja miettineeni samaa. 

Mietin myös tätä aikaa; mitä tai miten mahdamme puhua tästä ajasta 25 -30 vuoden kuluttua?  Muistammeko silloin niitä suuria vääryyksiä, joita tapahtui tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan tänä aikana? Ihmettelemmekö miten oli niin paljon ihmisiä, jotka eivät vastustaneet julmuuksia tai vääryyksiä, joita tapahtui lähes heidän silmiensä alla?  Mitä itse ajattelen tapahtumista, joihin olisin tai isommalla joukolla olisimme ehkä saattaneet vaikuttaa, mutta emme jostakin syystä tehneet mitään? Tunnistanko syyn, joka lamautti - passivoi - vangitsi?
Puhummeko sankareista, pelastajista ja ihmisistä, jotka nousivat valtavirtoja ja koneistoja vastaan? Puhummeko tekijöistä ja teoista, jotka pelastivat ihmishenkiä vai muistammeko vangitsijat? Tunnemmeko omantunnon tuskia, syyllisyyttä tai voimattomuutta?
Normit, odotukset, ideaalit ja arvot voi nähdä tai kokea omanlaisinaan vankiloina, joihin aina löytyy vartijoita töihin - talkoovoiminkin.  


Voinko koskaan ymmärtää miltä vankina oleminen tuntuu, jos en ole ollut vankilassa? 

Vankeuden täytäntöönpanon tavoite, ote suoraan Suomen laista:  Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana.

Vankeutta voi käyttää myös vertauskuvana - ikään kuin - olen ajatusteni, roolini, kehoni sekä ympärillä olevan länsimaisen kulttuurin ja sivistyksen vanki. En välttämättä edes tiedosta minkälaisia periaatteita vaalin ja mistä ammennan varmuuden olla näiden periaatteiden takana?  
Jos ei itse tiedä olevansa vanki tai vankilassa, mutta muut määrittelevät tai näkevät sen. Onko se silloin vankeutta tai mennäänkö vankeuteen aina tahtomatta? Kuka haluaa vangiksi ja vapauttaan, valinnantekojaan rajoitettavan? 
Puhumattakaan vangitsijoista, vallasta ja rajaamisesta kuten orjuudesta, ihmiskaupasta, syrjinnästä, valkoisen miehen (rodun) kolonialisoivasta otteesta ja sokeudesta.
Heti perään voi alkaa miettiä rangaistuksia ja niiden sopivuutta ja kysyä: Miksi yhä rangaistaan, vaikka on todettu rankaisemisen olevan huono ratkaisu haitallisten tekojen kitkemiseksi? 
Kuinka merkittävää on syyllisyys ja että kokee sitä?
Entä sitten, jos ei koe tehneensä väärin?



Riittämättömyyden tuntu ja kiire - nekin vangitsevat. Joskus luulen meneväni hurjaa vauhtia eteenpäin tai moneenkin suuntaan, mutta olenkin jumahtanut toistamaan samoja toimintakaavioita, ajatusratoja uudestaan ja uudestaan. Samat kuviot toistuvat, vaikka paikka tai tilanne olisi vaihtunut monta kertaa. Mitä järkeä on matkustaa kauas, jos ajatukset yhä pyörivät samoissa kiemuroissa? Mitä järkeä etsiä koko ajan uutta, jos en pysty kokemuksen tasolla uusiutumaan, päästämään irti asenteista tai ajatustavoista.

Mitä on siis on vapaus 
- näkemistä   -  kokemista -   ajattelua - vastuuta - välittämistä?









Friday, 19 February 2016

Vallasta taiteesssa ja taiteen vallasta






Valta mielletään helposti välineeksi, jota käyttävät korkeissa asemissa olevat henkilöt. Niin taiteessa, politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässämme. 

Tämä on kuitenkin väärä mielikuva. 

Me kaikki käytämme valtaa. Meillä kaikilla on valtaa. 
Valta ei rajoitu vain poliittisiin päätöksiin, eikä siihen kuka saa mitäkin tässä maailmassa. Valtaa ovat ympärillämme olevat pienet asiat. 

Meistä jokainen käyttää valtaa luoda muille ihmisille mielikuvia esimerkiksi puolisoistaan, lapsistaan tai vanhemmistaan. Meidän vallassamme on millaisen mielikuvan muut ihmiset saavat kertomustemme perusteella heille vieraasta ihmisestä. 
Taiteessa on helppo ajatella, että valta on heillä jotka päättävät kuka saa avustuksia tai heillä, jotka tavalla tai toisella päättävät kuka menestyy ja kuka ei. 
Unohdamme herkästi, että suurin valta on kuitenkin taiteilijalla itsellään. 
Taiteilijoina meillä on valta valita mistä asiasta me teemme taidetta, mitä teemaa me päätämme käsitellä ja millä tavoin, minkä näkökulman me nostamme yleisön eteen. 
Taiteen kautta meillä on valta vaikuttaa tulevatko hiljaiset äänet kuulluksi, valta korostaa kolikoiden toista puolta. Meillä on valta valita missä me seisomme. 

Tämä valta, samoin kuin valta kaikkialla muualla, on aina kyseenalaista. Jokainen voi mielessään miettiä millä tavoin taiteilija voi käyttää tätä valtaa hyväkseen.

Me luomme mielikuvia, näkökulmia, nostamme esiin uusia tulokulmia. Se on taiteen tarkoitus. Kuitenkin on myös olennaista muistaa, millaisen mielikuvan annamme yleisölle, joka ei välttämättä ole tutustunut teemaan muutoin kuin meidän esille tuoman kannan kautta. 

Minä kuvaan paljon lapsiani.  Kuvaan heitä arjessa, ilon ja surun hetkinä. On minun vallassani tuonko julkisesti esiin molempia kuvia vai painotanko vain toista puolta. Mutta samalla kannan vastuun siitä, että jos näytän vain iloisia tai vain surullisia kuvia, luon valheellista mielikuvaa lapsiarjesta.  En tarkoita etteikö joku saisi tuoda julkisesti esiin vain iloisia/surullisia kuvia lapsistaan, elämästään, mutta peräänkuulutan vastuuta kokonaiskuvan rehellisyydestä.



Olen kuvannut myös paljon tanssia. Minulla olisi ollut valta tuoda esiin myös se puoli tanssista, ne sekunnin sadasosat, missä tanssijan keho on epäedullisessa asennossa, kasvot vääntyneenä irvistykseen, mutta olen tietoisesti valinnut toisin ja halunnut ottaa ja julkaista kuvia jossa tanssijan keho ja kasvojen ilme on edukseen, hallittu, kaunis ja esteettinen.  Mutta osittain on ollut minun vallassani luoda teoksesta puhdas ja kaunis dokumentaatio ihmisille jotka eivät teosta livenä ole nähneet. Se on myös minun vastuuni.





Tällä hetkellä Suomessa on menossa vahva loanheiton aikakausi. Toisten ihmisten loukkaaminen, syrjintä, rasismi ja henkinen ja fyysinen väkivalta ovat arkipäivää. Sadat ihmiset käyttävät päivittäin omaa valtaansa loatakseen toisia ihmisiä, luoden yhä synkempää ja raskaampaa ilmapiiriä ympärilleen, jossa heidän on yhä helpompi käyttää kyseenalaista valtaansa. 

Haluaisinkin peräänkuuluttaa taiteilijoita nousemaan esiin, ottamaan vastuu omasta vallastaan ja käyttämään sitä kohti hyvää. Meillä, Teillä on valta vaikuttaa siihen miten maailma ympärillämme muodostuu, kuinka kirkkaasti aurinko paistaa ja kuinka lämpimästi me katsomme toisiamme silmiin keskellä räntäsadetta. 
Käytetään sitä. 
Käytetään sitä oikein.


Wednesday, 23 December 2015

Marraskuussa 2015 työskentelimme Tanssin Talon Kiertoliike - Tanssin polittiikkaa ja poetiikkaa-tapahtumassa, jonka  pääteemana oli valta. Työstimme tapahtumaan ja sen aikana erilaisia esityksellisiä kommentteja, joissa pohdimme ja reflektoimme Kiertoliikkeen teemaa, puheenvuoroja ja keskustelua. 

Kommentit ovat meidän tapamme etsiä kiteytyksiä, avauksia ja merkityksiä kehon, liikkeen, kuvien, sanojen ja tapahtumien välisiille vuoropuheluille. Kommentit ovat itsenäisiä, lyhyitä, esityksellisiä rinnastuksia ja tulkintapuuskia.
Päätimme muokata blogiin eräänlaisen kommenttivirran Kiertoliike-tapahtuman aikana esille tuoduista materiaaleista: 




 MITEN  VALTA  TANSSII





USKOTTAVA


VAI




USKOTTELEVA

minä en halua mitään
sinä et halua mitään 
taiteilijat eivät halua mitään
me emme halua mitään 
te ette halua mitään
taiteilijat eivät halua mitään

minä osaan kaiken 
sinä osaat kaiken
taiteilija osaa kaiken
me osaamme kaiken
te osaatte kaiken
taiteilijat osaavat kaiken


Mutta

TÄMÄ EI OLE MINÄ

mystinen
sankari
haloo!





TASAVERTAISUUTTA-



SOLUTASOLLA





MITÄS TÄSSÄ MUUTA




HEI OMISTAJA



HÄNEN MORAALINEN TERVEYTENSÄ

Motivaationa raha
motivaationa provokaatio
motivaationa itsekkyys
motivaationa maine, kunnia ja iäisyys
motivaationa pelastus
viisaus, elinikäinen työpaikka
motivaationa inhimillisyys
virkistystoiminta
tuotemerkki
palkintokaappi

hyvä yhteishenki



ja


EUROOPPA




SUHTEELLINEN SULJEKSINTA






3573






vapaa
eksoottinen
empaattinen
vallaton

mikä ei kuulu joukkoon?
syrjäytyä
syrjäyttää 
syrjiä
siirtyä syrjään

hiljaisuus

ymmärryksen verbaalinen vaihe - joko jo?



MENNEEN KARISMA


MENNEEN KARSIMA





80,63

YLI 6000



MIELEN VALTA


ASIAT VOIVAT AINA OLLA TOISIN

ei kenenkään puolesta
ei kenenkään maalla
ei kenenkään ajalla
ei kenenkään rahalla

ei kenenkään mielestä
ei kenenkään vallassa
ei kenenkään kielellä
ei kenenkään silmissä
ei kenenkään tekoja

ei kenenkään idea




MONUMENTAALINEN TYNKÄ

Tanssia oman vaivautuneisuutensa kanssa
kaikesta jää jälki











ALL INCLUSIVE
BUT





IRROTETTUJA                                         TODELLISUUKSIA




SOLUN JAKSAMINEN 

MUUTTAA

KÄYTÖSTÄ